Suosittelen käymään vieraissa

Tämä on sitten sellainen syksy että voi pojat.

Aivot ovat niin mössöä että en enää tunnista niitä omakseni. Kärsin raivostuttavasta pessimismistä ja lyhytnäköisyydestä ja olen ilmeisesti myös täysin kadottanut kykyni hahmottaa kokonaisuuksia. Melkeinpä lienee jo paikallaan pyytää anteeksi läheisiltäni, mahdan olla pääosin varsin raskasta seuraa.

Asiain tilalla on myös hirmu harmillinen vaikutus tänne blogin puolelle. Kun asioiden jäsenteleminen on muuttunut ihan mahdottomaksi, ei myöskään pidempien tekstien tuottaminen kerta kaikkiaan onnistu.

Se on ihan hirveä sääli, koska haluaisin blogini olevan juuri sellainen hyväntuulinen ja oivaltava paikka, jossa voi silloin tällöin käydä piristymässä ja saamassa uusia ajatuksia. Mutta vielä elättelen toivoa, että tulevina viikkoina aivotakku lähtisi jotenkin purkautumaan. Yritän siis pitää blogia lämpimänä, vaikkakin hiljaisella tulella.

Mutta sitten se tärkein!

Sen aikaa kun tämä kirjoittaja syö salaa suklaitaan ja täräyttelee satunnaisia lyhyitä aivopierujaan ilmoille, kehotan teitä vilkuilemaan hieman muualle. Kokosin sivun laitaan (tai loppuun, mikäli luet tätä puhelimella) listan itse lukemistani blogeista. Siellä on monta aivan ihanaa kirjoittajaa ja heidän blogeistaan löytyy varmasti tällä hetkellä paljon omaani tasokkaampaa tekstiä. Palataan tällä puolella sitten taas kunnolla asiaan kunhan sumu sipulista haihtuu.

Lyhyesti: Aikoja ilman

Aika helpottaa sinuttomuuksia.

Minuttomuuksia se vaikeuttaa.

Lyhyesti: jonnellisuudesta

Sain juuri luetuksi Sadie Jonesin romaanin Ehkä rakkaus oli totta.

Romaanin parikymppiset päähenkilöt käyttäytyvät typerästi. Kukin on omalla tavallaan lapsellinen, epäkypsä tai vastuuton. Se saa lukijan ahdistumaan. Se ahdistaa ennen kaikkea siksi, että jokaisesta henkilöstä tunnistaa jotain itsestään.

Juuri tuolla lailla teinimäisesti itsekin välillä käyttäydyn. Suljen silmäni omalta kohtuuttomuudeltani, väitän vastaan vaikka tiedän olevani väärässä, välttelen vastuuta ja teeskentelen etten huomaa.

Aikuistuminen on haastavimmillaan juuri uusien suhtautumistapojen ja käytösmallien oppimista. Oman sisäisen jonnensa koulimista paremmaksi ihmiseksi.

Ps. Tässä tekstissä ei kai ollut mitään sen suurempaa ajatusta. Oikeastaan olisin vaan halunnut kirjoittaa Lyhyesti: jokainen on oman jonnensa seppä, mutta ei se sitten ihan sellaisenaan toiminutkaan.

PPs. Tuo Jonesin kirja on kaikessa ahdistavuudessaan tosi hyvä, suosittelen jos tykkäät tarkoista henkilöhahmoista ja juonenkäänteistä, jotka ovat räiskyvyyden sijaan varsin inhimillisiä.

En yleensä salakuuntele

Jostain syystä pääsen usein messuhulinassa jotenkin erityisen virittyneeseen tilaan, jossa helposti inspiroidun, teen oivalluksia tai liikutun. Tässä mieleen jääneitä välähdyksiä tämänpäiväisiltä Helsinsingin kirjamessuilta.

Kukas tää olikaan? Harmaatukkainen nainen hihittelee vieressäni ja kumartuu puoleeni tarkistamaan haastateltavan henkilöllisyyden. Sisko Savonlahti, vastaan, ja taidan itsekin hieman virnistellä esikoiskirjailijan suorasukaisuudelle.

Tiedäksä mikä mun kissan nimi on? Teinityttö tivaa vastausta toiselta tytöltä. Äänensävy paljastaa, että vastaajan pitäisi kyllä tietää ja ennen kaikkea ymmärtää, että kissan nimeen tiivistyy koko juuri käydyn keskustelun tärkein ydin. Ajatukseni hyppäävät omaan tulevaan karvapallerooni, jonka nimen olen päättänyt olevan Kolmonen. Tajuan vasta myöhemmin, että kissanristiäismietteissäni en kuunnellut teinien keskustelua loppuun ja ratkaiseva kissan nimikin jäi kuulematta.

Rakkaus voittaa aina, silloinkin kun ei ole mitään voitettavaa. Kirjailija Eeva Rohas kertoo haastattelussa uudesta Raivo-romaanistaan, ja sohaisee tietämättään yleisössä seisovaa sydänsurupotilasta suoraan avohaavaan. Räpyttelen hetken ja meinaan jo lähteä, mutta muutankin mieleni ja palaan vielä ostamaan kirjan.

En yleensä salakuuntele, mutta nyt kuulin niin selvästi. Vanhemman rouvan ääni hymyilee, ja kaksi nuorempaa naista reagoivat hänen epäuskottavaan lausahdukseensa ystävällisesti. Minäkään en yleensä salakuuntele, mutta nyt kun kerran yritän, epäonnistun. En saa tietää mikä puheenaihe yllytti rouvan liittymään keskusteluun, joten lähden vihdoin kotiin. Repussani mielikuvituskissa, lohduttava Raivo ja epämääräisen tyynnyttelevä usko Siskoon, ja siihen että jonain kesänä kaikki muuttuu.

Kuinka paljon saa haluta?

Olen ollut jonkinmoisessa rieputuksessa. Kohdannut ulkopuolisia suruja, mutta myös itse joutunut tekemään isoja elämänvalintoja ja niiden vuoksi joutunut punnitsemaan äärimmäisen tarkkaan omia arvojani ja sitä, mikä on minulle elämässäni tärkeintä.

Käväisin myös jonkinmoisessa eksistentiaalisessa kriisissä etsimässä elämän tarkoitusta. Totesin pian, etten sitä löydä. Niistä pähkäilyistä poiki kuitenkin jotain erinomaista: sisäistin vahvasti, että parasta mitä ihminen voi elämällään tehdä – tarkoitusta tai ei – on nauttia siitä mahdollisimman paljon. Koska miksi ei, täällähän sitä joka tapauksessa ollaan.

Siitä pääsenkin seuraavaan pulmaan.

Olen nyt risteyksessä, ja etsin uutta työtä.

Ja kun olen kerran päätynyt siihen, että elämän pitää olla kivaa, jalostuu ajatukseni edelleen. Kuinka kivaa elämä oikeastaan saisikaan olla? Saanko esimerkiksi toivoa, että seuraava työni toisi minulle iloa ja merkityksellisyyden tunnetta?

Toisaalta aivan hävettää haluta työltäni niin paljon. Minullahan on jo kaikki äärimmäisen hyvin. Minulla on ihania ystäviä ja uskomattoman perheeni tuki, olen terve ja jaksan harrastaa kivoja juttuja. Taloudellisesti en juuri nyt järjettömästi rokkaa, mutta pärjään.

Ja silti, haluaisin vielä vähän enemmän.

Haluaisin, että myös ne tunnit arkipäivinä kasista neljään tuntuisivat kivoilta. Siltä, että teen jotain, jollain merkitystä. Ja tarkoitan tuolla merkityksellisyydellä tässä nyt sitä, että työn sisältö olisi jotain, joka vastaisi omia arvojani. Se olisi muiden auttamista jollain tapaa, tai jonkin oman unelmani eteen työskentelyä.

Minä tunnen itseni niin onnekkaaksi, että omatuntoni alkaa kilkattaa kuin riivattu. Kuinka kehtaankin olla näin etuoikeutettu? Harvalla on mahdollisuus saada unelmiensa työtä. Monet tekevät mitä tahansa, jotta selviävät elämästään ylipäätään. Mutta minulla on juuri nyt kaikki niin hyvin, että minulla on varaa haaveilla merkityksellisyydestä jokaisella elämän osa-alueella.

Haluaisin etsiä itselleni oikeutusta haluta näin paljon, mutta en taida sitä löytää. Elämä on epäreilua. Juuri nyt minä olen onnekkaiden puolella linjaa. Se ei ole minun ansiotani, mutta ei kai myöskään syntini.

Kaipa siis vain yritän sietää huonoa omaatuntoani, ja lähteä kohti unelmani tavoittelua. Ehkä sinne pääsen, ehkä en, mutta olen sitten ainakin yrittänyt.