Värisekopaatti

Olen tässä maaseudun hiljaisuudessa ehtinyt pohtia kaikenlaista. Muun muassa värejä.

Sivumennen todettakoon, että tällä hetkellä lempivärini lienee turkoosi. Joka kerta, kun kylpyhuoneen ovi raottuu ja näen vilauksen pienestä turkoosista matosta, sydämessäni läikähtää mukavasti. Sama käy kun näen turkoosin reppuni roikkumassa vaatekaapin oven kahvassa.

Ja sitten toiset värit, tällä hetkellä eritoten kattotiilten punaiset sävyt, saavat minut näkemään, noh, punaista. Ehkä ne muistuttavat minua eräistä viininpunaisista seinissä eräässä tukahduttavassa meksikolaisessa talossa. Ehkä vihasin väriä jo ennen kuin sain tarpeekseni gorditoista.

Lempi- ja inhokkivärini ovat aina olleet vahvoja.

Muistan senkin ajan, kun lempivärini oli kirkas oliivinvihreä. Tuo ajanjakso ulottui niihin vuosiin, kun olin juuri muuttanut omilleni ja kaikki piti hankkia ensimmäisen kerran. Sen seurauksena tulin ostaneeksi itselleni hämmentävän kokoelman oliivinvihreää tarpeistoa. Moni noista tavaroista kulkee mukanani edelleen. Oliivinvihreä teepannu. Oliivinvihreä kynäteline. Oliivinvihreä sohvatyyny. Oliivinvihreä viltti. Viimeisimpien muuttojen yhteydessä moni tavara on tosin myös löytänyt tiensä roskiin tai kirpputorille. Nykyisin oliivinvihreä väri nostattaa samanväristä ainetta kurkunpäähän.

Mutta se siitä. Mistä tässä oikeastaan piti puhua on tämä:

Olen huomannut, että ilon tai ilottomuuden luomisen lisäksi värit toimivat jonkinlaisena salaisena tulkkina omasta pääkopastani. Ne ovat minulle tunnetilojen mittari ja ahdistuksen asteikko. Koodisto kertomaan, olenko siellä missä minun kuuluu olla.

Tiettyä väriä olennaisempaa on se, mikä väri milloinkin nousee vahvimmin näkökenttääni. Huomaanko ne värit, joita vihaan, vai värit, jotka rentouttavat minua.

Silloin, kun päivän valkoinen valo laskeutuu ikkunasta pehmeänä, kevyenä ja raikkaana, tiedän voivani hyvin. Hengitykseni tasaantuu ja ilmassa tuoksuu hentoinen toivo. Silloin tiedän olevani oikealla polulla, tehneeni hyvän päätöksen.

Kesä? Ei kiitos

Tunnustan: en malta odottaa, että kesä on ohitse.

Enkä tarkoita vain tätä kesää. Sama tapahtuu kyllä joka vuosi.

Suomen suvi on tunnetusti lusmu, joka saapuu tai ei saavu. Vaikka en tätä kesää Suomessa vietäkään, on kesien ailahtelevaisuus ehtinyt vaikuttaa minuun varsin vahingollisesti aikaisempien vuosien saatossa ja vaikeuttaa elämää tänäkin päivänä.

Koska kesä ei ole ollut itsestäänselvyys, on minulle ilmeisesti kehittynyt jokin aivovamma siitä, että sitten kun kerran on lämmintä ja aurinkoista, on pakko tehdä jotain. On suorastaan kansalaisvelvollisuus olla ulkona ja nauttia hyvästä säästä.

Ja sitten kun ei oikeastaan kuitenkaan jaksaisi tehdä mitään (A: koska on niin kuuma, B: koska ei jaksa tavata ihmisiä joka päivä, C: koska muuten vaan on melankolinen luonne), tulee huono omatunto.

Tämä iljettävä ahdistus loppuu kuitenkin onneksi joka vuosi viimeistään syyskuun alussa. Kesä on virallisesti ohitse eikä kenenkään tarvitse enää tehdä mitään. Voi hyvällä omallatunnolla jäädä sisälle, tehdä pesän sohvannurkkaan, köllötellä kenenkään näkemättä liian suuressa värittömässä t-paidassa.

Vedän nyt sandaalit jalkaan lähteäkseni ulos, mutta tietäkääkin, että todellisuudessa mieleni kiertyy jo villalangan vakaudella syksyisten sukkapuikkojen ympärille.

Lyhyesti: kun valinnanvaikeus laittaa jauhot suuhun

Et osaa valita kahdesta vaihtoehdosta, koska kumpikaan ei ole selkeästi toista parempi.

Kumpikaan ei ole absoluuttisesti toista parempi.

Mutta jompikumpi on parempi sinulle.

Valitse se, joka tekee sinusta enemmän sen ihmisen joka haluat olla.

Ellei sitten jotenkin ole mahdollista, että syöt molemmat.

Kahden maailman välissä

Lavuaarin reunalla makaa käpertyvä päivänkakkara. Yksinkertainen vihreä varsi, jonka päässä pieni kukka.

Kukan keskusta on vielä ihmeen keltainen, mutta valkoiset lehdet ovat alkaneet kutistua ja menettää ääriviivojaan: kukka näyttää siltä kuin se olisi vahingossa tipahtanut Van Goghin taulusta.

Siltä se myös tuntuu. Kuin kylpyhuoneessani olisi käynyt vieras toisesta maailmasta. Maailmasta, joka ei ole totta, tai ainakaan jonne en tästä nykyisestä maailmastani pysty liittymään muuten kuin mielikuvitustani äärimmilleen pinnistelemällä.

Viime viikolla sain ensimmäiset vieraani Suomesta. Tänään saapuvat seuraavat.

Kaikesta tästä olen iloinen, kiitollinen, kupliva, riemuissani, pakahtunut. Samalla vierailujen tähden leimahtaa täyteen paloon ikävä ja sydänsuru.

Ja kaiken ilon ja surun kietoo sisäänsä paksu hämmennys. Minulla on sekä etuoikeutenani että taakkanani tuntea kaksi toisistaan erillistä maailmaa. Kun nuo maailmat pieneksi hetkeksi yhdistyvät, syntyy kolmas ulottuvuus, jossa mikään ei tunnu todelliselta.

Joku nostaa maljakon maalauksesta ja asettelee sen ruokapöydälle.

Kunnes kuolema meidät erottaa, jos silloinkaan

Asun maailman rasittavimman ihmisen kanssa. Olen kuin pakkoavioliitossa, sidottu tyyppiin, jota en voi sietää ja josta en ikinä tule pääsemään eroon.

Tässä eräskin päivä kävi heti aamutuimaan niin, että kun olin aloittamassa kirjoitushommia, tyyppi rupesi vastahankaan. Hän napisi: eikö kuitenkin pitäisi tehdä kunnollinen tehtävälista tälle päivälle ennen kuin aloitat? Vastasin, että tiedän jo mitä aion tänään tehdä. Aion kirjoittaa ja urheilla. Puolilta päivin laittaa lounasta. Ei siinä sen kummempaa listaa tarvita. Tyyppi mulkoili minua eikä hyväksynyt vastausta. Eikö kuitenkin pitäisi varmistaa, ettei jotain tärkeää nyt unohdu? Yritin olla kuuntelematta ja keskittyä kirjoittamiseen, mutta rutina jatkui.

Huomasin nopeasti, ettei työnteosta tule mitään ennen kuin nillittäjä on hiljennetty. Niinpä taivuin sen tahtoon.

Otin nöyrästi tehtävälistani esille ja kävin ne läpi. Kaivoin kännykästä sinne edellispäivinä sutaistut tekstikyhäelmät ja järjestelin ne kunnollisiin tiedostoihin tietokoneelle. Katsoin sähköpostin ja lisäsin tehtävälistaan yhden laskun maksamisen. Kun lopulta olin varma, että kaikki paperiset ja sähköiset muistiinpanoni olivat erinomaisessa järjestyksessä eikä mitään ollut unohtunut, katsoin tyyppiä kysyvästi. Se vihelteli kuin ei olisi minulta koskaan mitään vaatinutkaan.

Jokainen meistä on naimisissa itsensä kanssa. Sidottu kaikkiin niihin älyttömimpiin ja ärsyttävimpiin piirteisiin mitä itsestä löytyy.

Vuosien saatossa olen huomannut, että joitain piirteitäni kyllä pystyn kehittämään. Esimerkiksi ujous on alkanut vuosien mittaan hellittää.

Mutta toiset piirteeni ovat pysyvämpiä. Esimerkiksi tuo melko vittumainen järjestelmällisyyden tarve istuu minussa tiukasti kuin syntymämerkki.

Tuon aamun kaltaisina hetkinä, kun jokin perustavanlaatuinen luonteenpiirre tarpeeksi hanakasti vaatii käyttäytymään tietyllä tavalla, vaikka kuinka rasittavan typerälläkin, on viisainta vain antaa periksi.

Ensinnäkin siksi, että on turha käyttää energiaa sellaisen vastustamiseen, mikä ei tule muuttumaan. Ja toiseksi siksi, että jos perimmäistä luontoaan vastaan yrittää taistella, tulee usein aika epämukava olo.

Tällaisina hetkinä yritän muistaa luovuttaa saman tien. Kiukustumatta nostaa kädet pystyyn ja antaa neurootikon tehdä mitä sen täytyy. Yritän suhtautua ärsyttävimpiin piirteisiini kuin vanha viisas vaimo. Todeta tyynesti, että tuollainen jääräpäinen ryökäle minulle nyt sitten siunaantui, minkäs teet.

Mitä nopeammin pakolliset kasojen ojennukset tulee hoidettua, sitä aikaisemmin pääsen tekemään oikeita töitä.