Maanantaivuosi

Blogini täytti tämän kuun alussa vuoden. En juhlistanut sitä mitenkään. Minä unohdin sen.

Se on ihan linjassa sen kanssa, millainen koko kulunut vuosi on ollut.

Vuosi 2018. Vuosi, joka alkoi maanantaista ja myös päättyy maanantaihin.

Vuosi sitten olin tästä aloituksesta innoissani. Mutta sekä minä-tänään että minä-vuosi-takaperin ymmärrämme molemmat nyt, että kun on kyse maanantaista, kannattaa vaan pitää suu supussa eikä turhaan tilata piruja eteiseen odottamaan hehkuttamalla sitä oikein isoon ääneen.

Blogin ensimmäisenä vuotena oli useita suvantovaiheita, hiljaisia kausia, kun en vain pystynyt kirjoittaa. Olisin kyllä halunnut, mutta on vaikea kirjoittaa muille silloin, kun istuu ovensuuhun lyyhistyneenä katselemassa kuinka pirut repivät tapetteja seiniltä ja pirstovat palasiksi ikiaikaiset lattialankut.

En oikein pysty kirjoittaa blogia kunnolla vieläkään. En tosin enää ota siitä paineita. Tämä on minun oma rakas projektini, ja se on vajavaisuudessaankin ja erityisesti siksi minun näköiseni.

Sen sijaan kirjoitan paljon itselleni. Tänä vuonna on tullut täyteen ennätykselliset neljä päiväkirjaa. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille muillekin.

Mieleni talossa on nyt hiljaista. Se odottaa uudelleenrakentamista. Ja tiedän jo, mitä aion tehdä ensimmäiseksi.

Minä aion räjäyttää eteisen.

Seuraavat pirut eivät jää varjoihin odottelemaan, ne saavat tulla suoraan sisälle. Sitten minä istutan ne alas, katson niitä suoraan silmiin, ja keitän meille kahvit.

Käyhän peremmälle, uusi vuosi.

Rumuus on vapautta

Minä tulen maalta. Minun tuulihousuni tulevat Nurmon Hyllykallion Prismasta. Ne on ostettu kolmetoista vuotta sitten, vuonna 2005.

Pikaisella googlauksella saan selville, että Nurmon kuntaa ei ole ollut olemassa enää yhdeksään vuoteen. Minun tuulihousuni ovat kestäneet pidempään. Ne ovat vieläkin täydessä terässä. Toisin kuin Nurmo, jonka Prismakin tunnetaan nykyään kuulemma Seinäjoen Prismana.

Tämä ei kuitenkaan ole kannanotto eteläpohjalaisiin kuntaliitoksiin, vaan niihin tuulihousuihin.

Ajattelin tätä äsken, kun kävin pienessä järvenpääläisessä K-Marketissa. Ostin karkkipussin ja suklaapatukan. Ja kolme riviä Eurojackpottia. Oikeastaan olisin halunnut ostaa vain yhden rivin, mutta sellaista kuponkia ei ollut kassan vieressä näkyvillä. Enkä – tietenkään – ruvennut kyselemään yhden rivin kupongin perään. Sellaista ei tehdä siinä mielentilassa, kun mennään lähi-K-Markettiin ostamaan hätäkarkkia jalassa entisen Nurmon Hyllykallion Prismasta vuonna 2005 ostetut tuulihousut.

Mutta asiaan.

Äkkiseltään saattaisi ajatella, että noissa tuulihousuissa on jotain tosi noloa. Ja niin niissä varmaan onkin. Mutta ne ovat minulle myös ylpeyden aihe.

Ne edustavat minulle – käytän nyt suurta sanaa – armollisuutta itseäni kohtaan.

Osaisin pukeutua nätisti, mutta en aina jaksa. Välillä – useinkin – päästän riman aivan matalalle, annan itselleni luvan olla välittämättä. Tahallinen tyylittömyys on minulle vapautta.

Vapauden tunne on aina ihanaa, ja erityisen tärkeää se on tällaisina päivinä. Päivinä, jolloin minä en kerta kaikkiaan jaksa välittää siitä miltä minä näytän. Päivinä, jolloin minä välitän ainoastaan siitä, miltä minusta tuntuu.

Ja juuri nyt tuntuu siltä, että minä tarvitsen karkkia, pientä onnenpotkua ja lämpimiä tuulihousuja, etteivät minun ääriviivani vain vahingossa katoaisi niin kuin entinen Nurmo.

Suosittelen käymään vieraissa

Tämä on sitten sellainen syksy että voi pojat.

Aivot ovat niin mössöä että en enää tunnista niitä omakseni. Kärsin raivostuttavasta pessimismistä ja lyhytnäköisyydestä ja olen ilmeisesti myös täysin kadottanut kykyni hahmottaa kokonaisuuksia. Melkeinpä lienee jo paikallaan pyytää anteeksi läheisiltäni, mahdan olla pääosin varsin raskasta seuraa.

Asiain tilalla on myös hirmu harmillinen vaikutus tänne blogin puolelle. Kun asioiden jäsenteleminen on muuttunut ihan mahdottomaksi, ei myöskään pidempien tekstien tuottaminen kerta kaikkiaan onnistu.

Se on ihan hirveä sääli, koska haluaisin blogini olevan juuri sellainen hyväntuulinen ja oivaltava paikka, jossa voi silloin tällöin käydä piristymässä ja saamassa uusia ajatuksia. Mutta vielä elättelen toivoa, että tulevina viikkoina aivotakku lähtisi jotenkin purkautumaan. Yritän siis pitää blogia lämpimänä, vaikkakin hiljaisella tulella.

Mutta sitten se tärkein!

Sen aikaa kun tämä kirjoittaja syö salaa suklaitaan ja täräyttelee satunnaisia lyhyitä aivopierujaan ilmoille, kehotan teitä vilkuilemaan hieman muualle. Kokosin sivun laitaan (tai loppuun, mikäli luet tätä puhelimella) listan itse lukemistani blogeista. Siellä on monta aivan ihanaa kirjoittajaa ja heidän blogeistaan löytyy varmasti tällä hetkellä paljon omaani tasokkaampaa tekstiä. Palataan tällä puolella sitten taas kunnolla asiaan kunhan sumu sipulista haihtuu.

Lyhyesti: Aikoja ilman

Aika helpottaa sinuttomuuksia.

Minuttomuuksia se vaikeuttaa.

Lyhyesti: jonnellisuudesta

Sain juuri luetuksi Sadie Jonesin romaanin Ehkä rakkaus oli totta.

Romaanin parikymppiset päähenkilöt käyttäytyvät typerästi. Kukin on omalla tavallaan lapsellinen, epäkypsä tai vastuuton. Se saa lukijan ahdistumaan. Se ahdistaa ennen kaikkea siksi, että jokaisesta henkilöstä tunnistaa jotain itsestään.

Juuri tuolla lailla teinimäisesti itsekin välillä käyttäydyn. Suljen silmäni omalta kohtuuttomuudeltani, väitän vastaan vaikka tiedän olevani väärässä, välttelen vastuuta ja teeskentelen etten huomaa.

Aikuistuminen on haastavimmillaan juuri uusien suhtautumistapojen ja käytösmallien oppimista. Oman sisäisen jonnensa koulimista paremmaksi ihmiseksi.

Ps. Tässä tekstissä ei kai ollut mitään sen suurempaa ajatusta. Oikeastaan olisin vaan halunnut kirjoittaa Lyhyesti: jokainen on oman jonnensa seppä, mutta ei se sitten ihan sellaisenaan toiminutkaan.

PPs. Tuo Jonesin kirja on kaikessa ahdistavuudessaan tosi hyvä, suosittelen jos tykkäät tarkoista henkilöhahmoista ja juonenkäänteistä, jotka ovat räiskyvyyden sijaan varsin inhimillisiä.