Blogini täytti tämän kuun alussa vuoden. En juhlistanut sitä mitenkään. Minä unohdin sen.
Se on ihan linjassa sen kanssa, millainen koko kulunut vuosi on ollut.
Vuosi 2018. Vuosi, joka alkoi maanantaista ja myös päättyy maanantaihin.
Vuosi sitten olin tästä aloituksesta innoissani. Mutta sekä minä-tänään että minä-vuosi-takaperin ymmärrämme molemmat nyt, että kun on kyse maanantaista, kannattaa vaan pitää suu supussa eikä turhaan tilata piruja eteiseen odottamaan hehkuttamalla sitä oikein isoon ääneen.
Blogin ensimmäisenä vuotena oli useita suvantovaiheita, hiljaisia kausia, kun en vain pystynyt kirjoittaa. Olisin kyllä halunnut, mutta on vaikea kirjoittaa muille silloin, kun istuu ovensuuhun lyyhistyneenä katselemassa kuinka pirut repivät tapetteja seiniltä ja pirstovat palasiksi ikiaikaiset lattialankut.
En oikein pysty kirjoittaa blogia kunnolla vieläkään. En tosin enää ota siitä paineita. Tämä on minun oma rakas projektini, ja se on vajavaisuudessaankin ja erityisesti siksi minun näköiseni.
Sen sijaan kirjoitan paljon itselleni. Tänä vuonna on tullut täyteen ennätykselliset neljä päiväkirjaa. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille muillekin.
Mieleni talossa on nyt hiljaista. Se odottaa uudelleenrakentamista. Ja tiedän jo, mitä aion tehdä ensimmäiseksi.
Minä aion räjäyttää eteisen.
Seuraavat pirut eivät jää varjoihin odottelemaan, ne saavat tulla suoraan sisälle. Sitten minä istutan ne alas, katson niitä suoraan silmiin, ja keitän meille kahvit.
Käyhän peremmälle, uusi vuosi.