Leirikengissä

Olin juuri vaeltamassa, ensimmäisellä yksinvaelluksellani. Viimeisenä päivänä satoi kaatamalla, vesi ujuttautui sadehousujenkin alle ja valui alla olevia trikoita pitkin sisään vaelluskenkiini. Kengät kastuivat litimäriksi.

Minä ja märät kenkäni palasimme tunturista Rovaniemelle. En aio vielä palata etelään, vaan huilata tässä muutaman päivän ja jatkaa sitten toiselle vaellusreitille.

Olen siis edelleen reissun päällä.

Ainoat kuivat kenkäni ovat leirikengät.

Leirikengät ovat ne kengät, jotka vaihdetaan jalkaan vaelluspäivän päätteeksi, jotta varsinaiset vaelluskengät saavat kuivua hiestä ja jalat saavat jykevistä kengistä hieman lepoa. Koska leirikengillä ei ole tarkoitus kävellä, ne saavat olla mitä vaan. Mutta mahdollisimman kevyet, tietty, sillä nekin pitää jaksaa kantaa mukana. Moni vaeltaja valitsee crocsit. Minäkin olisin valinnut ne aikanaan, mutta silloin kun ensimmäisiä leirikenkiäni etsin, löysinkin jalkaanpukattavat mustat puutarhakengät. Ne saivat kelvata, ja ovatkin ajaneet asiansa leirikenkinä moitteettomasti.

Mutta nyt minä en ole leirissä. Minä olen kaupungissa.

Minä olen paikassa, jossa minun tulisi pystyä hoitamaan asioitani, käydä ruokakaupassa, kirjastossa, näöntarkastuksessa, kellosepällä, elokuvissa.

Vaelluskenkäni ovat, uskomatonta kyllä, edelleen märät ja toiset kenkäni ovat, noh, ne aivan hirveän rumat jalkaanpukattavat puutarhakengät. Mutta jos aion saada mitään tehtyä, on vaan valittava näiden kahden kehnon vaihtoehdon välillä.

Minä valitsen leirikengät.

Rovaniemellä sataa tihuuttelee vettä tämän tästä, ja avonaiset kenkäni päästävät sukat kosteiksi. Vähän kylmäkin on, eikä ergonomiasta ole tietoakaan.

Mietin moniko huomaa kenkäni. Moniko tekee alitajuisen päätelmän minun luonteestani kenkieni perusteella. Mietin miten itse näen itseni tallustelemassa pitkin pohjoista kaupunkia täysin väärässä varustuksessa.

Minä itse kuitenkin tiedän tilanteeni; tämän parempaa ei juuri nyt ole.

Haluaisin sitä paitsi uskoa, että aika moni meistä vuorollaan kulkee silloin tällöin pelkissä leirikengissä. Huomasivat muut sitä tai eivät.

Onnensa seppä

Kävin kesällä hyvän ystävän kanssa Hangossa. Ohimennen tapasimme myös erään hopeasepän. Seppä oli nuori, kaunis, vaaleahiuksinen tyttö. Mutta sepän ikä tai ulkonäkö ei ollut se mikä kiinnitti huomioni. Se mihin jäin kiinni oli jotain näkymätöntä. Jotain joka väreili ilmassa kuin pehmeästi pirskahteleva tähtipöly.

Sieltä se tuli, silmistä.

Sellaisen ihmisen silmistä, joka on uskaltanut hypätä unelmaansa. Toimistosta pajalle, paperin kahinasta vasaran paukkeeseen.

Hengitin sisääni ihmeellistä tähtisumua ja ajattelin: vielä minäkin.

Sittemmin aloin seurata seppääni instagramissa. Tänään huomaan hänen kysyvän:

Mitä sun voimakorussa lukisi?

Voimalauseita on kuluneen vuoden aikana totta vie tullut etsittyä, mutta omani ei silti ole mitenkään selvä valinta. Mutta jos jotain voimakoruuni kirjoittaisin tänään, se sanoisi:

Aina voi valita uudelleen.