Olen ollut jonkinmoisessa rieputuksessa. Kohdannut ulkopuolisia suruja, mutta myös itse joutunut tekemään isoja elämänvalintoja ja niiden vuoksi joutunut punnitsemaan äärimmäisen tarkkaan omia arvojani ja sitä, mikä on minulle elämässäni tärkeintä.
Käväisin myös jonkinmoisessa eksistentiaalisessa kriisissä etsimässä elämän tarkoitusta. Totesin pian, etten sitä löydä. Niistä pähkäilyistä poiki kuitenkin jotain erinomaista: sisäistin vahvasti, että parasta mitä ihminen voi elämällään tehdä – tarkoitusta tai ei – on nauttia siitä mahdollisimman paljon. Koska miksi ei, täällähän sitä joka tapauksessa ollaan.
Siitä pääsenkin seuraavaan pulmaan.
Olen nyt risteyksessä, ja etsin uutta työtä.
Ja kun olen kerran päätynyt siihen, että elämän pitää olla kivaa, jalostuu ajatukseni edelleen. Kuinka kivaa elämä oikeastaan saisikaan olla? Saanko esimerkiksi toivoa, että seuraava työni toisi minulle iloa ja merkityksellisyyden tunnetta?
Toisaalta aivan hävettää haluta työltäni niin paljon. Minullahan on jo kaikki äärimmäisen hyvin. Minulla on ihania ystäviä ja uskomattoman perheeni tuki, olen terve ja jaksan harrastaa kivoja juttuja. Taloudellisesti en juuri nyt järjettömästi rokkaa, mutta pärjään.
Ja silti, haluaisin vielä vähän enemmän.
Haluaisin, että myös ne tunnit arkipäivinä kasista neljään tuntuisivat kivoilta. Siltä, että teen jotain, jollain merkitystä. Ja tarkoitan tuolla merkityksellisyydellä tässä nyt sitä, että työn sisältö olisi jotain, joka vastaisi omia arvojani. Se olisi muiden auttamista jollain tapaa, tai jonkin oman unelmani eteen työskentelyä.
Minä tunnen itseni niin onnekkaaksi, että omatuntoni alkaa kilkattaa kuin riivattu. Kuinka kehtaankin olla näin etuoikeutettu? Harvalla on mahdollisuus saada unelmiensa työtä. Monet tekevät mitä tahansa, jotta selviävät elämästään ylipäätään. Mutta minulla on juuri nyt kaikki niin hyvin, että minulla on varaa haaveilla merkityksellisyydestä jokaisella elämän osa-alueella.
Haluaisin etsiä itselleni oikeutusta haluta näin paljon, mutta en taida sitä löytää. Elämä on epäreilua. Juuri nyt minä olen onnekkaiden puolella linjaa. Se ei ole minun ansiotani, mutta ei kai myöskään syntini.
Kaipa siis vain yritän sietää huonoa omaatuntoani, ja lähteä kohti unelmani tavoittelua. Ehkä sinne pääsen, ehkä en, mutta olen sitten ainakin yrittänyt.
