Rakas mieleni, sinä vanha ja laahaava lurjus

Olen jo useamman päivän yrittänyt saada valmiiksi erästä hienoa ja oivaltavaa tekstiä, mutta ongelma on, ettei mieleni ole näinä päivinä lainkaan hieno tai oivaltava.

IMG_1420.JPG

Sen sijaan lähden aamulla töihin ja huomaan puolimatkassa että työpaikan avaimet ovat kotona. Töissä sohin sinne tänne ja toivon että kukaan ei kysy minulta mitään. Kun päivä päättyy ryntään kotiin, että ehdin keskustaan ostamaan espanjan kurssille sen harjoituskirjan, joka olisi pitänyt olla mukana jo viime viikolla. Ehdin nipin napin kauppaan ja nipin napin bussiin ja nipin napin kurssille. Kaivan uuden kirjan repustani ja huomaan että silmälasit ovat kotona, eli kirjasta on minulle sillä hetkellä yhtä paljon hyötyä kuin venäläisestä postimerkistä. Kun lopulta pääsen turhautuneena kotiin, vedän yhdeltä istumalta seuraavaa karkkipäivää varten säästetyn Pätkis-suklaalevyn (joka, sivumennen mainittakoon, on ihan liian makea kerralla hotkaistavaksi).

Vaikka tein kevätkauden aikataulutusta kuinka huolella, onnistuin jälleen kerran hamstraamaan aivan liikaa tekemistä. Pursuavat päivät näkyvät sitten tyhjänä päänä ja kireissä niskalihaksissa.

Tällaisina päivinä ärsyttää aina, että on niin hidas ja perinpohjainen. Haluaisin aina käsitellä kaikki asiat kunnolla ja huolella loppuun, ja vielä senkin jälkeen kerrata rauhassa keskenäni, että mitä oikein tapahtui. Mutta sitten kun monta asiaa tapahtuu peräkkäin liian nopeasti, saan hirmuisen stressireaktion koska vänkyrä mieleni vasta jolkottelee kärryvauhtia jossain matkan alkutaipaleella.

Mutta minkäs teet. Ei auta kuin odotella että kärryt joskus saapuvat perille ja koittaa välttää pahimmat suklaaöverit siinä venatessa.