Asia, joka ei lainkaan kuulu sinulle

Jäin taannoin itselleni kiinni ikävästä käyttäytymismallista. Kävi nimittäin niin, että pikkujoulujen jälkeen eräs työkaverini, joka ei ennen juuri polttanut tupakkaa, repsahti tupruttelemaan pysyvämmin. Ja minä löysin itseni miettimästä sopivan ystävällistä tapaa huomauttaa hänelle asiasta. Mutta luojan kiitos tulin järkiini ennen kuin ehdin saada suutani auki.

Työkaverin tupakointi on nimittäin yksi niistä lukuisista asioista, joka ei kuulu minulle.

Ehkä ainoa pätevä syy, jolla toisen sauhuttelusta voisi alkaa viisastella, olisi tilanne jossa voisi aiheellisesti olettaa toisen olevan epätietoinen itselleen aiheuttamasta haitasta. Mutta me elämme yhteiskunnassa, jossa tupakoinnin haitoista on paitsi paljon tietoa, myös paljon viestintää. Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö lukutaitoinen aikuinen ihminen olisi niistä perillä.

Ja kun minulla ei kerran ole tarjota mitään uutta tietoiskua, muuttuu ystävällinen huomauttamiseni ikäväksi napisemiseksi.

Yritän välttää toisten tekemisten turhaa kommentointia erityisesti sen takia, että se ärsyttää välillä minua itseäni ihan tarpeettoman paljon. Näin käy erityisesti silloin, kun kyse on syömisestä.

Hot potin äärellä Pekingissä. Tähän pataan saa jokainen tunkea mitä lystää. Ja noukkia sen sitten sieltä poiskin parhaaksi katsomallaan tavalla: itkien tai nauraen.  (Kiina 2015)

Hot potin äärellä Pekingissä. Tähän pataan saa jokainen tunkea mitä lystää. Ja noukkia sen sitten sieltä poiskin parhaaksi katsomallaan tavalla: itkien tai nauraen. (Kiina 2015)

Havahduin itse viime keväänä siihen, kuinka paljon epäterveellinen syömiseni vaikutti jaksamiseeni, ja muutin ruokavaliotani sen mukaisesti. Jätin pois valtaosan leivästä, aloin syödä välipalana suklaan sijasta omenan ja kavensin karkkiherkuttelun jokapäiväisestä erityisiin karkkipäiviin. Kaikkiin ruokavalio ei varmasti vaikuta yhtä suoraviivaisesti, mutta itse huomasin vaikutukset heti. Kun syön paremmin, voin paremmin.

Sen takia ottaa päähän ihan hirveästi, kun joku alkaa kommentoimaan syömisiäni, vaikkakin tarkoittaisikin hyvää. ”Etkö otakaan kakkua?” ”Aivan hyvin voit sitä jäätelöä syödä, ei se sinulla missään näy”, ja niin edelleen.

Enkä jaksaisi joka kerta sanoa, että en syö vehnää kun se turvottaa ja en syö keskellä päivää sokeria kun se väsyttää. Ja että nämä ovat asioita jotka eivät kuulu kenellekään muulle kuin minulle.

Sillä minä olen ainut ihminen, joka joutuu elää tässä kropassa.

Jos tämän kehon verensokeri heittelee, sitä ei tunne kukaan muu kuin minä. Minun housujeni nappi ei purista kenenkään toisen vatsaa. Siksi minä saan päättää ihan itse millä tavoin tätä kehoa kohtelen. En kaipaa siihen muiden mielipiteitä.

Tämän vuoksi olin valtavan helpottunut, kun ymmärsin vaieta työkaverini tupakoinnista. Ehkä tämä savuttelukausi on juuri nyt sitä, mitä hän tarvitsee. Ehkä töissä tai kotona on stressiä, josta en ole tietoinen, ja tupakkatauko auttaa jaksamaan sitä paremmin. En tiedä, eikä se kuulu minulle.

Katastrofiviikko

Katastrofiviikko. Sillä nimellä kutsuin salaa mielessäni viime viikkoa.

Koska se oli ihan hirveä, raskas ja voimia vievä viikko.

Näin melkein kaikkia parhaita ystäviäni.

Ja ihan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, vietin vielä itsenäisyyspäivän vanhempieni parissa ja pari iltaa tutussa ryhmässä espanjan kurssilla. Kokonaisuudessaan viikko näytti tältä:

  • Maanantai: espanjan kurssi
  • Tiistai: pizzailta kaverilla
  • Keskiviikko: vanhemmilla itsenäisyyspäivän viettoa
  • Torstai: espanjan kurssi
  • Perjantai: vapaa ilta(!)
  • Lauantai: yhden porukan pikkujoulut
  • Sunnuntai: toisen porukan pikkujoulut

Ja kaiken tämän päälle oli tietysti käytävä töissä, missä – yllätys yllätys – on myös ihmisiä.

Osasin pelätä hurjaa sosiaalista viikkoa jo etukäteen, ja siinä kävi juuri niin kuin olin ajatellut. Olin aivan rättiväsynyt, kun sunnuntaina palasin kotiin viimeiseltä vierailulta.

Introvertille tämä on valitettavaa arkea.

Vaikka aidosti nautin siitä, että saan viettää aikaa rakkaimpieni kanssa, se ikävä kyllä myös kuluttaa minua. Paljon.

Olen kunnolla ymmärtänyt tämän vasta viime vuosina. Aikaisemmin luulin olevani laiska, kun en jaksanut jatkuvasti olla menossa, vaan tuntui paremmalta käpertyä yksin kotiin ja olla tekemättä mitään. Sitten luin introverteista ja tajusin olevani hyvin klassinen sellainen. Ihminen, joka tarvitsee latautumista toipuakseen muiden kanssa vietetystä ajasta.

Oli helpottavaa ymmärtää mistä on kyse ja ymmärtää että se on ok.

Ja ennen kaikkea oli helpottavaa alkaa suunnitella arkeani tämän ymmärryksen valossa.

Voi niitä aikoja, kun tukka oli pitkä ja seura harvasanaista. Ja ilmeisesti kaikki muut vaatteet paitsi jumppahousut likaisina. ( Pääsiäissaari, Chile 2016)

Voi niitä aikoja, kun tukka oli pitkä ja seura harvasanaista. Ja ilmeisesti kaikki muut vaatteet paitsi jumppahousut likaisina. (Pääsiäissaari, Chile 2016)

Kun olin huomannut millainen viikko joulukuun alkuun oli tulossa, varmistin nopeasti että loppukuu on mahdollisimman tyhjä. Tiesin, että tällaisesta rupeamasta toipumiseen menee aikaa. Seuraava viikonloppu kalenterissa oli tyhjänä, mutta arvelin että yksi viikonloppu ei varmaankaan riitä.

Laskeskelin: loppukuun potentiaalisia sosiaalisia tapahtumia ovat joulu, oma syntymäpäivä ja uudenvuodenaatto. Lisäksi kaikki arkipäivät on oltava töissä.

Joulun aion viettää perinteisesti perheeni kanssa ja töissä pitää käydä, mutta noista muista voisi tinkiä. Syntymäpäivä osuu arkipäivälle, joten voisin hyvin lymyillä yksin kaupungissa. Uudenvuodenaatolle on tullut vasta pari alustavaa kyselyä, mutta en ole sopinut mitään kenenkään kanssa. Nämä kaksi tapahtumaa voisin siis suosiolla päättää viettää yksin. Vaikka se ehkä kuulostaa kurjalta, olen salaa innoissani.

Tosi asiassa en välttämättä tule tarvitsemaan näinkään paljon yksinoloa, mutta lupaan sen itselleni silti. Usein nimittäin käy niin, että pelkkä mahdollisuus yksinoloon vaikuttaa jo hyvinvointiini. Akku latautuu paremmin, kun annan itselleni luvan levätä ruhtinaallisen paljon. Ja seuraavan kerran voin sitten taas nähdä ihmisiä, kun akku on täynnä.

Oli se sitten tammikuussa tai jo välipäivinä.